Tk 3 nro 1136 höyryveturin kyydissä
Jokaisella meistä on pieniä ja isompia unelmia. Minulla yksi pienempi unelma toteutui tänä kesänä kun pääsin vihdoin viimein matkustamaan höyryveturin vetämillä vaunuilla Porvooseen ja takaisin. Tästä reissusta kertoo tämän kertainen blogijuttuni.
Museorautatie Porvooseen
Lähes joka kesä ympäri Suomen maata järjestetään erilaisia näytösluontoisia höyryjuna-ajeluita. Tällainen Helsingistä Porvooseen suunnattu Höyryllä! juna-ajelu on ollut pääkaupunkiseudulla varsin suosittu. Viime vuosina urakkaa on ollut hoitamassa Tk 3 nro 1136 höyryveturi eli ”Pikku-Jumbo” vuodelta 1947 sekä 1950-luvun puukoriset matkustajavaunut. Kesällä 2018 mukana oli myös aito 80-luvun ravintolavaunu. Ajeluita hoitaa Haapamäen Museoveturiyhdistys ja höyryjuna-ajeluita oli tarjolla kesällä Helsingistä Porvooseen kerran päivässä, kahden päivän aikana.
Helsingin päärautatieasemalta lähtevään höyryjunaan on mahdollista ostaa meno- tai meno-paluulippu. Juna poikkeaa matkan varrella myös Tikkurilassa sekä Keravalla. Keravan jälkeen juna kääntyy Museorautatielle joka on paitsi hitaampi mutta myös intiimimpi kokemus kuin pääradan nopea rautatieverkosto. Höyryjunan matkareitti kulkee Porvoon radalla Keravalta Nikkilään, Anttilaan sekä Hinthaaran kylään Itäisen Uudenmaan kulttuurimaisemissa. Höyryjunalla matka kestää suunnilleen parisen tuntia/suunta.
Mikäli kiinnostaa kokea kesällä Lättähattuajeluita, niistä saa lisätietoa mm. tämän linkin takaa. Lisää tietoa ja aikatauluja höyryjuna-ajeluille ympäri Suomen löytyy museojunakalenterista sekä Haapamäen Museoveturiyhdistyksen sivuilta.
Menossa
Aikaisempina vuosina höyryjunakyydille on ollut etukäteisilmoittautuminen. Tänä vuonna ennakkovaraamisesta oli luovuttu joka tarkoitti sitä, että hyppäsimme Helsinkiin kulkevan lähijunan kyytiin hyvin aikaisin, jotta varmasti mahtuisimme höyryjunan kyytiin. Ja hyvin mahduimme. Liput höyryjunaan ostimme laiturilta, vanhaan konduktöörin asuun pukeutuneelta henkilöltä.
Huom! Museojunan kyytiin pääsee vain käteismaksulla. Olimme varautuneet koko päivän kestävään seikkailuun ja ostimme meno-paluuliput. Hintaa lipuille tuli 60€ (aikuiset 40€, lapset 20€).
Nousimme varsin korkeisiin 50-luvun puuvaunuihin. Ensimmäinen kunnostettu vaunu oli jo täynnä mutta toiseen vaunuun saimme oman loosin. Puisissa looseissa on pehmustetut istumapaikat neljälle tai jos on pienempi pylly, useammallekin henkilölle. Jo vaunuun tullessa tuli mieleen mustavalkoinen Rovaniemen markkinoilla Suomi-leffa ja tuntui siltä, että hetkenä minä hyvänsä ovesta tulisi laulellen Esa Pakarinen kera haitarinsa ”Ruma rilluma rillumarei”…
H-hetken lähestyessä junan vaunu täyttyi nopeasti. Osa matkustajista oli pukeutunut 50-luvun henkeen sopivasti. Kaikki perheet ja ystäväporukat eivät kuitenkaan mahtuneet 50-luvun vaunuihin vaan menivät istumaan nykyaikaisempaan sekä hieman tylsempään ravintolavaunuun.
Asemalaiturille oli kerääntynyt hurjasti ihmisiä jotka kuvasivat ja hymyilivät junallemme. Myös poliisit olivat tulleet katsomaan junan lähtöä kera kameroineen. Ja kyllä lähtö olikin varsin näyttävä, nimittäin kun höyryä lisättiin veturiin, vaunun avoimista ikkunoista tulvahti valloittavan koivuklapin tuoksu kera pienten nokihiukkasten. Lähdimme liikkeelle kunnon pilvessä!
Pyörät ne pyörivät, pohjoiseen käy tie…
Henkilökuntaan kuuluva poikanen tarkisti lippumme. Sama poika möi paluumatkalla postikortteja, palapelejä ja tulitikkuja matkamuistoiksi sekä Haapamäen museoveturiyhdistyksen toiminnan tukemiseksi.
Radan varrelle oli kokoontunut paljon lapsiperheitä jotka junan ohittaessa vilkuttivat ja kuvasivat menoamme. Niin paljon hymyjä kuin juna sai aikaiseksi en ole vähään aikaan nähnyt. Tikkurilan asemalla kaikkien asemalaitureiden matkalaiset tuijottivat Pikku-Jumboa suu auki, uskalsipa muutama myös kyytiin tulla.
Keravan jälkeen kaarsimme oikealle, Helsinki – Porvoo Museorautatielle. Tämä 34 kilometrin pituinen rataosuus ei ole enää varsinaisessa käytössä henkilöliikenteessä. Rataosuuden vakituinen matkustajaliikenne lopetettiin jo vuonna 1981. Tosin Ollin seisakkeelta Kilpilahteen oleva osuus toimii edelleen Sköldvikin tavaraliikenneratana. Olli – Porvoo välinen 17 kilometrin pituinen museorataosuus on muuten osa Suomen toiseksi vanhinta yksityistä leveäraiteista rautatietä, joka yhdisti Porvoon Suomen ensimmäiseen, vuonna 1862 avattuun Helsinki – Hämeenlinna -rataan.
Höyryjunan kyydissä kulku on leppoisaa ja kesäisiä maisemia ehtii hyvin ihailla matkan aikana. Usealla matkustajalla on mukana eväspaketteja joista nautitaan samalla vaihtaen uusimmat kuulumiset. Kenellekään ei tunnu olevan kiire, joten pienet pysähtymiset eivät haittaa. Juna nimittäin matkan aikana pysähtelee muutaman kerran kun radan varren vaihdelaatikoista käydään käsin vaihtamassa raiteen vaihteita. Höyryjunan henkilökunnalla näyttääkin riittävän puuhaa kun ottavat yhteyksiä Ratahallintakeskukseen Pasilaan ja vaihtelevat vaihteita luvan saatuaan varsin manuaalisesti. Hikistä hommaa!
Myös Museoradanvarsi on vilkuttajia täynnä, miten yksi juna voikaan saada noin paljon iloa aikaiseksi! Kävin matkan aikana tarkastamassa myös wc-tilanteen, mahdollista oli käyttää remontoitua 50-luvun vaunun toilettia tai ravintolavaunun yhteydessä toimivaa kasarivessaa. Yhteistä molemmille oli, että pöntöistä on suora putki radalle… Omalla tavallaan niin nostalgista!
Porvoo lähestyy
Porvoota lähestyessä alamme hidastaa matkantekoa entisestään. Tämä osa rautatietä kun ei ole nykyisin aktiivikäytössä. Myös viherkasvit koettavat ottaa radan pätkän haltuun ojentautuen pitkälle junareitille. Viimeiset sadat metrit kuljemme kävelyvauhtia, lopulta saapuen aikataulun mukaisesti Porvoon vanhalle asemapihalle.
Vastassamme on kymmenien kaupunkilaisten lisäksi palokunta, joka auttaa täyttämään Pikku-Jumbon ”vesivarastot” paluumatkalle. Me lähdemme täyttämään omia tankkejamme Porvoon vanhaan kaupunkiin lähes 3h ajaksi.
Paluumatkalla matkustajia on paljon vähemmän, suurin osa ”junailijoista” näytti jääneen Porvooseen ja tulevat nykyaikaisilla kulkuneuvoilla takaisin kotiin. Kaiken kaikkiaan höyryjuna-ajelu oli varsin mukava ja ennen kaikkea rentouttava kokemus. Ajelussa yhdistyi kiireettömyyden tunne, ihana koivuklapin, tosin metrisen sellaisen, tuoksu sekä kesäpäivän kauneus. Iso plussa Haapamäen Museoveturiyhdistykselle tapahtuman järjestämisestä sekä säiden haltijalle ihanasta alkukesän aurinkoisesta säästä!
