Sillamäe, Viro
*Mainos/blogijuttu syntyi Itä-Virumaan matkailuverkoston järjestämän mediamatkan seurauksena.
On paikkoja, joihin matkustetaan siksi, että ne ovat kauniita. Ja sitten on paikkoja, joihin matkustetaan siksi, että ne ovat outoja, kiehtovia ja vähän epätodellisia.
Sillamäe kuuluu jälkimmäisiin.
Koillis-Virossa, Ida-Virumaalla ja Suomenlahden rannalla sijaitseva Sillamäe ei ole Viron tunnetuimpia matkakohteita. Sinne ei päädytä vahingossa samalla tavalla kuin Tallinnan vanhaankaupunkiin, Tarton kahviloihin tai Pärnun hiekkarannoille.
Sillamäe on pieni kaupunki, mutta sen historia on kaikkea muuta kuin pieni.
Kaupunki, joka katsoo mereen
Sillamäen historia ulottuu kirjallisissa lähteissä vuoteen 1502, mutta nykyisen kaupungin tarina alkoi toden teolla vasta sodan jälkeen. Vuodesta 1946 lähtien Sillamäestä rakennettiin tehdaskaupunkia, ja virallisesti kaupunkioikeudet se sai vuonna 1957.
Sillamäen tunnetuin näkymä avautuu ylhäältä alas merelle. Leveä bulevardi kulkee vaaleiden stalinististen rakennusten välissä kohti Suomenlahtea. Kotkaan täältä on noin 90 meripeninkulmaa. Katulamput seisovat suorissa riveissä, portaat laskeutuvat juhlallisesti alas ja meri odottaa kaiken päässä kuin lavasteen taustakangas.
Mere puiesteetä kutsutaan yhdeksi Sillamäen helmistä ja kaupungin arvokkaimmaksi kaduksi. Portaikko ja bulevardi ovatkin muodostuneet kaupungin symboleiksi.
Näkymä on kaunis, mutta ei siloteltu. Monen talon maalit halkeilevat, rappaus on nähnyt parempia aikoja ja ikkunoiden ympärillä on kulumaa, jota ei voi lavastaa. Sillamäe ei ole postikortiksi kiillotettu. Juuri siksi se on kiinnostava.
Sillamäen oma pieni Odessa
Sillamäen portaikkoa on verrattu Odessan kuuluisiin Potjomkinin portaisiin, ja joissakin matkailuteksteissä sitä kutsutaan jopa niiden kopioksi. Ajatus ei tunnu lainkaan kaukaa haetulta, kun seisoo ylhäällä kaupungintalon suunnalla ja katsoo alas kohti merta.
Leveä akseli, juhlavat portaat ja niiden päässä avautuva Suomenlahti tuovat mieleen kaupungin, joka on rakennettu katsomaan satamaan päin. Tarinoissa yksityiskohdat vaihtelevat: yhden version mukaan Sillamäelle haluttiin tietoisesti oma pieni Odessa, toisen mukaan innoitus liittyi laajemmin eteläisten neuvostokaupunkien merelliseen monumentaalisuuteen.
Ja kieltämättä: kun portaikko laskee vaaleiden talojen välistä kohti Suomenlahtea, ei ole vaikea kuvitella, että joku on joskus seissyt Odessassa, katsonut alas Mustallemerelle ja ajatellut, että tällaista tarvitaan myös tänne pohjoiseen.
Lomapaikasta suljetuksi kaupungiksi
Sillamäen historia ei alkanut neuvostoajasta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa se tunnettiin lomapaikkana, jonne tultiin lepäämään meren ja raikkaan ilman äärelle. Suomenlahden rannikko houkutteli myös venäläistä sivistyneistöä ja taiteilijoita.
Toisen maailmansodan jälkeen kaikki muuttui. Sillamäestä alettiin rakentaa teollisuuskaupunkia vuonna 1946, kun alueelle perustettiin tehdas, jossa käsiteltiin uraania sisältävää liuskekiveä. Uraaniteollisuuden vuoksi kaupungista tuli pitkäksi aikaa suljettu.
Sillamäe ei ollut vain tehdaskaupunki, vaan myös salainen kaupunki. Sinne ei menty noin vain, eikä kaupunkia ollut tarkoitettu ulkopuolisten katseille.
Tarinan raskain kerros liittyy siihen, keitä kaupungissa sai asua. Sodan jälkeen virolaiset asukkaat siirrettiin pois, ja tilalle tuotiin työvoimaa muualta Neuvostoliitosta. Kaupungin rakentamiseen käytettiin myös Gulag-vankeja, ja myöhemmin sinne siirrettiin nuoria työntekijöitä erityisesti Neuvosto-Venäjältä. Kesti vuosia ennen kuin virolaisia edes päästettiin työskentelemään Sillamäessä, ja silloinkin heitä oli siellä vain vähän.
Tämä näkyy kaupungissa edelleen. Sillamäe on yhä vahvasti venäjänkielinen. Statistikaametin vuoden 2021 väestönlaskennan mukaan Sillamäessä viroa äidinkielenään puhuvien osuus oli vain noin 2 prosenttia ja venäjää puhuvien noin 83 prosenttia. Kaupungissa asuu Viron kuntaliiton väestötilaston mukaan nykyisin noin 11 500 ihmistä.
Stalinistista uusklassismista ja hiljaista rapistumista
Sillamäen keskusta on poikkeuksellisen yhtenäinen esimerkki stalinistisesta uusklassismista. Rakennukset ovat vaaleita, symmetrisiä ja näyttäviä. Niissä on pylväitä, koristeita, pitkiä katulinjoja ja monumentaalisuutta, joka ei pyydä anteeksi olemassaoloaan.
Ristiriita tekee kaupungista kiinnostavan. Talot ovat komeita, mutta julkisivut kertovat, että aika on kulkenut yli. Sillamäe on kuin lavaste, jota ei alun perinkään ollut tarkoitettu kaikkien nähtäväksi.
Lavastemaisuus ei ole pelkkä mielikuva. Sillamäe on ollut kulissina myös suomalaisittain kiinnostavissa elokuvissa. Antti Tuurin romaaniin perustuvaa suomalaista Ikitie-elokuvaa kuvattiin Sillamäessä useissa paikoissa, muun muassa Kesk-kadulla, Mere puiesteen ympäristössä ja entisessä Rodina-elokuvateatterissa.
Sillamäe näkyy myös Lauri Randlan Näkemiin Neuvostoliitto -elokuvassa, joka on virolais-suomalainen tuotanto ja kertoo inkerinsuomalaisen perheen elämästä Neuvosto-Virossa. Elokuvan tapahtumapaikkoihin kuului myös Sillamäe.
Samaan aikaan kaupunki muuttuu. Vanhaan uusklassiseen hallintorakennukseen on rakenteilla boutique-hotelli, jonka on tarkoitus tuoda uutta elämää keskustaan. Vanhasta rakennuksesta jää jäljelle vain fasadi, ja sisätiloista rakennetaan modernit; kokonaisuuteen on suunnitteilla myös sadan hengen spa.
Se tuntuu hyvin sillamäeläiseltä. Vanha julkisivu säilyy, samalla kun sisään rakennetaan uutta.
Alas rantaan
Kun keskustasta laskeutuu rantaan, kaupunki vaihtaa rytmiä. Ylhäällä Sillamäe on historian näyttämö, alhaalla se on nykyaikainen merenrantapaikka.
Ylhäältä merelle laskeva Mere puiestee on osa Sillamäen vanhaa stalinistista kaupunkikuvaa, joka kunnostettiin vuonna 2017 Euroopan aluekehitysrahaston tuella. Varsinainen merenrantaan rakennettu 760-metrinen rantapromenadi on sen sijaan varsin uusi: se valmistui vuonna 2020 ja avattiin virallisesti keväällä 2021.
Rannassa on mm. kävelyalueita, oleskelupaikkoja niin lapsille kuin aikuisille ja meren suuntaan ”katsovia” penkkejä.
Miksi mennä Sillamäelle?
Sillamäe on kaupunki, joka oli joskus salaisuus.
Nykyään se seisoo avoimena Suomenlahden rannalla, rakennukset merelle päin kääntyneinä. Osa niistä rapistuu, osa odottaa uutta käyttöä. Portaat laskeutuvat yhä kohti vettä, aivan kuin kaupunki olisi rakennettu katsomaan pois menneisyydestään ja samalla suoraan sitä kohti.
Sillamäessä historia ei ole museovitriinissä.
Se on kaduilla, halkeilevissa maalipinnoissa, venäjänkielisissä keskusteluissa, elokuvallisissa näkymissä ja merituulessa. Lähde sinäkin se Viroon kokemaan!
Kiinnostuitko Itä-Virosta? Lue myös Viron kaivosmuseosta sekä Rakveren linnoituksesta.
