Dachaun keskitysleiri, Saksa
Liekö vallitseva pimeys vaikuttanut asiaan, mutta menneitä matkoja ja niiden kuvia vilkaistaessa, huomio kiinnittyi vuonna 2008 tehtyyn kesälomamatkaan Saksaan ja siellä lyhyeen vierailuun Dachaun keskitysleirissä.
Tämän turinan aiheena onkin vierailu pahamaineisella natsi-Saksan ensimmäisellä keskitysleirillä Dachaussa.
Dachau lyhyesti
Dachaun keskitysleiri rakennettiin vanhan ruutitehtaan alueelle Dachaun kaupungin läheisyyteen vuonna 1933, vain 51 päivää sen jälkeen kun Adolf Hitler oli noussut maassa valtaan. Dachau toimi Saksan ensimmäisenä, epäilyttäville henkilöille suunnattuna leirinä lähellä Müncheniä. Kristalliyön jälkeen keskitysleirille tuotiin 10 000 juutalaista vankia.
Leirillä oli vangittuna vuosina 1933 – 1945 noin 200 000 miesvankia ja 30 eri kansalaisuutta, joiden joukossa oli juutalaisten lisäksi kommunisteja, Jehovan todistajia, natsihallinnon vastustajia, pappeja ja homoseksuaaleja. Vuoden 1941 jälkeen Dachau toimi myös tuhoamisleirinä, jossa murhattiin noin 41 500 vankia. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan. Leiri toimi myös SS-miehien ”school of violence”-koulutuspaikkana.
Vuosina 1942 -1945 vankien olosuhteet heikkenivät radikaalisti, kun vankien ruoka-annoksia vähennettiin ja ruumiillinen terrori astui kuvaan mukaan. SS:n ja Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin tarkoituksena oli käyttää vankeja raskaisiin teollisiin töihin joihin fysiikaltaan heikentyneet vangit eivät enää pystyneet.
Huhtikuussa 1945 Yhdysvaltojen sotilaat vapauttivat Dachaun vangit ja samalla surmasivat jäljelle jääneet vartijat eli noin sata Itärintamalta palannutta SS-sotilasta.
Dachaun keskitysleiri on avoinna päivittäin klo 9.00 – 17.00. Jouluaattona Dachau on kiinni. Sisäänpääsy on ilmainen.
Kohteen osoite: Visitors’ Center Dachau Memorial Site, Pater-Roth-Str. 2a, D – 85221 Dachau.
Vierailu keskitysleirissä
Dachaun keskitysleiri tai nykyinen muistelupaikka, on ensimmäinen natsi-Saksan keskitysleiri, jossa olen koskaan käynyt. Mukana oli silloinen viisivuotias tyttäremme ja hieman arvelutti voimmeko ohi ajaessa, mennä lapsen kanssa edes käymään leirissä. Sovimme jo autossa, jos paikka alkaisi ahdistaa tai näkisimme asioita joita ei tuon ikäiselle lapselle ole suositeltavaa, lähtisimme pois.
Vastassa oli iso moninkertaisella piikkilanka-aidalla ja betonikaiteella aidattu kenttä jonka reunoilla vanhat valvontatornit seisoivat irvokkaina kuin mädäntynyt hammasrivistö. Tältä leiriltä ei karattu.
Vanha koristeellinen rautaportti johdatti meidät keskitysleirin sisälle. Portti on suorastaan antikliimaksi; Arbeit macht frei eli työ tekee vapaaksi. Todellako?
Suurella kentällä on useita rakennuksia, mm. sen vasemmalla laidalla on eri uskontokuntien sodan jälkeen alueelle pystyttämiä muistopaikkoja ja kappeleita.
Vasemmasta laidasta löytyy myös krematorioalue, tunnettaan myös Parakki X:nä.
Krematorioalueella ammuttiin venäläisiä sotavankeja sekä Gestapon vankeja. Nykyisin alue on 32 000 rekisteröidyn vangin hautausmaa.
Oikealta puolelta kenttää löytyy vanha päärakennus, jonka sisuksissa on mm. pysyvä museonäyttely, rankaisuselli, vankisellejä, vankien keittiö ja pesula sekä nykyaikainen kirjakauppa, filmihuone ja seminaaritiloja.
Rakennuksen pihalla on kansainvälinen monumentti, paikalla jossa vangit aamuisin ja iltaisin seisoivat loputtoman pitkässä nimenhuutotilaisuudessa. Tosin tästä monumentista entiset keskitysleirivangit eivät pitäneet, teos kuvaa heidän mielestään liikaa luurankoja.
Dachaun keskitysleirialue oli 290 metriä leveä ja 615 metriä pitkä. Alueen laitojen väliin jää iso alue, jossa on ollut kentän leveydeltä vankiparakkeja. Parakkeja oli kahdessa rivissä 34 kappaleen verran.
Yhdysvaltalaiset joukot tuhosivat parakit, mutta myöhemmin kentälle on valettu betoniset alapohjat sekä rakennettu uudelleen muutama parakkirakennus, joissa pääsee tutustumaan lähemmin vankien elinolosuhteisiin.
Ilman mielikuvitusta ja opasteita paikka näyttää lähinnä hylätyltä, joskin kauniilta leiriltä. Vihreä puut kehystävät kävelypolkuja ja kenttä on hyvin hoidettu. Suuret muistomerkit huokuvat rauhaa. On aika vaikea kuvitella kaikkia raakuuksia joita täällä on tapahtunut. Eikä se jäljelle jätetyn alueen tarkoitus olekaan.
Leiri haluaa herätellä ihmisiä miettimään, että vielä ”hetki” sitten Euroopassakin tapahtui hyvin rajuja ja systemaattisia ihmisoikeuksien polkemisia sekä todella epäinhimillisiä asioita, joissa suoraan kuoli miljoonittain ja epäsuorasti kärsi koko Euroopan verran ihmisiä.
Dachaussa on mahdollisuus julkisesti surra menneitä sukupolvia sekä sodan aikana mahdollisesti menetettyjä sukulaisiaan. Tarkoituksena on, ettemme unohtaisi!
Kanssavierailijat ovat pukeutuneet iloisen värisiin kesävaatteisiin. Voikin sanoa, että Dachaulle voi ottaa myös lapset mukaan, lukuunottamatta näyttelytilaa. Myös osa opasteista on rankkaa nähtävää, joten ne kannattaa pirpanoiden kanssa kiertää kaukaa.
Erityisesti valokuvanäyttelyssä on esillä paljon mustavalkoisia valokuvia tekstien kera, joissa kuvataan erilaisia julmia ihmiskokeita. Esimerkiksi; kuinka paljon kylmää, merivettä tai ilmanpainetta ihminen voi kestää… Kuvissa laihat, tuskaisen näköiset miesvangit katsovat suoraan kameraan kärsivillä, kuopilla olevilla tummilla silmillään. Onpa mukana myös valokuvia joissa kohtalo on jo vapauttanut ihmispolot pois tästä pahasta maailmasta.
Pienet lapset eivät onneksi osaa lukea, varsinkaan englannin- tai saksankielisiä opastekstejä, mutta kuvat aiheuttavat varmasti kyselytulvan. Meidän pieni neitokainen vietiin rakennuksesta ulos kesään ja aurinkoon ohittaen koko näyttelytarjonta. Keskitysleiristä kerrottiin vain niin vähän kuin sen ikäiselle voi yleensäkään kertoa: ”kerran täällä Saksassa asui paha mies nimeltä Adolf Hitler…”
Dachaussa emme nähneet itkuisia ihmisiä. Näyttelystä poistuneet olivat kyllä järkyttyneitä ja kasvoiltaan kalvenneita, koska siinä mustavalkokuvien täyttämässä tilassa, keskitysleirin pahuus hiipii hitaasti jokaisen kävijän aivolohkoihin yrittäen ottaen yliotetta vierailijoista. Jos keskitysleirin anti ei muuten ravistele, valokuvanäyttelyn jälkeen, se laittaa varmasti ainakin hiljaiseksi.
Elämä ja lomailu eivät aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja iloisia rantakuvia, se voi olla myös kauheita ihmiskohtaloita ja raakaa julmuutta Dachaun kaltaisissa paikoissa. Olen silti tyytyväinen, että kävimme Dachaun keskitysleirissä.
Jos joskus olet Muchenissä, tee päiväretki Dachaun. Mutta varoituksen sana, Dachau tulee jättämään sinuun muistijäljen!
Muiden bloggaajien tuntemuksia Dachaun keskitysleiristä voit lukea tästä:
Levoton matkailija-blogi: Ahdistava Dachaun keskitysleiri
Pohjoistuuli puhaltaa-blogi: Dachau pala synkkää historiaa
Sini matkakuumeessa-blogi: Pelkoa ja inhoa Dachaun keskitysleirillä
Tuo on kyllä tosi surullinen, mutta samalla mielenkiintoinen paikka vierailla. Siellä kyllä tulee miettineeksi monenlaisia asioita ihmismielen julmuudesta. Tässä omat tunnelmani Dachausta: http://kohteenamaailma.fi/eurooppa/dachau/
Kiitos Rami!
Täytyypä tutustua sinun matkaasi Dachaussa.
Ajatella, että jotkut varastaa tuolta matkamuistoja. Esim minun käynnin aikaan sain kuulla, että tuo teksti portissa on replica, kun alkuperäinen varastettiin. (Se oli myöhemmin löytynyt kuulema Norjasta).
Eikä? 🙁
On noissa tavaroissa sen verran huono ”fengshui”, ettei tulisi mieleenkään.
Ilta Sanomissa käytiin eilen Roman Schatzin vastailmestyneen kirjan ansiosta keskustelua suomalaisten ja huumorintajusta ja saksalaisten huumorintajun puutteesta. Suomalaisten mielestä ”Heil Hitler”- tervehdys on huumoria. Sitä olivat lapsetkin sotaleikeissään 1970- 80 luvulla. Poikani oli 1980 luvulla Eurassa koululaisvaihdossa suomenkieltä oppimassa. Hän kertoi ihmeissään ja loukkaantuneena, että jotkut koululaiset olivat tervehtineet häntä noin. Ihmettelin minäkin, että noin tervehtivät suomen kansalaista, joka halusi oppia lisää äitinsä äidinkieltä. Hän oli tottunut siihen, että suomalaiset tervehtivät ” hei!” ja ”terve”. Jotkut IS:n kommenttiosastossa (15.11.17) puolustavat tuota huumoriaan. Arvaanko oikein, että sinulta ja perheeltäsikin loppui Dachaussa huumorintaju?
Kiitos Katriina kommentistasi!
Huumori on ehkä viimeisin asia, mitä Dachausta tai mistään keskitysleiristä tulee mieleen.
Tosi ikävää, että poikasi on saanut tuollaista kohtelua osakseen. Ihmiset joiden mielestä natsi-Saksan jutut voi ottaa huumorilla, eivät todellakaan ole leireillä käyneet tai asiaa yleensäkään tiedostaneet. 🙁
Huh, tätä lukiessa tuli mieleen samat fiilikset, jotka valtasivat mielen kun vierailin noin vuosi sitten Auschwitz-Birkenaussa. Sieluun jää jälki ja pahuutta on vaikea käsittää, mutta kuten sinäkin totesit, oli keskitysleirillä tänä päivänä paikoin jopa kaunista. Se tuntui pahalta sanoa ääneen, mutta etenkin Birkenaussa oli hyvin kaunis valo vierailumme aikana ja hyvinsäilyneet parakitkin olivat kuin mitä tahansa vanhoja rakennuksia. Auschwitz I:ssä ne tosin olikin alunperin rakennettu muuhun käyttöön. Myöhemmin alueille kyhättiin vain vankien säilyttämiseen tarkoitettuja parakkeja, jotka eivät olleet yhtään viihtyisiä. Näistä on joka tapauksessa hyvä kirjoittaa, sillä keskitysleirien kauhuja ei saa unohtaa. Hyvä postaus!
Tässä vielä linkki mun Auschwitz-juttuun: https://www.rantapallo.fi/tastytravelissimo/2017/03/21/auschwitz-birkenau-keskitysleirin-kauhut/
Kiitos Martina!
Pitääpä tutustua myös sinun keskitysleiripostaukseesi.
Olen käynyt Auschwitzissä itse asiassa kaksi kertaa, juttu odottaa vielä tuolla pinossa kirjoittamista.
Hienosti kirjoitit vakavasta aiheesta. Olen käynyt Dachaussa ehkä vuotta myöhemmin kuin sinä, ja Auschwitzissa myös. Jotenkin sitä ihmisen pahuutta, hierarkian toimivuutta ja toisen hädälle sokeutumista on vaan niin vaikea ymmärtää. Ja vieläpä, ettei noista nyt niiiiin kauaa aikaa edes ole vierähtänyt…:(
Kiitos Valkkis!
Maailmassa tapahtuu pahoja asioita, ja on hyvä välillä keskittyä myös niihin, hyvin epämiellyttäviin asioihin.
Osaa tuollaisten retkien jälkeen arvostaa jälleen enemmän omaa kotimaataan ja osaansa tässä maailmankaikkeudessa.
En ole vielä päässyt käymään yhdelläkään keskitysleirillä, mutta haluaisin kovasti. Osaisi taas aivan eri tavoin arvostaa omaa elämäänsä ja ympäristöään. Uskon, että ei ole paljoa vitsailtu tuon visiitin aikana.
Kiitos Eveliina kommentistasi!
On hyvä asia, että vanhoissa keskitysleireissä on mahdollista vierailla ja toivon,
että pääset käymään jossakin niissä, vaikka kohde ei olekaan mikään riemukkain. Käynnin jälkeen, saa perspektiiviä asioille.
Olen kierrellyt näitä keskitysleirejä ja kuolemankenttiä sen verran, että ihan päättäväisesti ne nykyisin ohitan. Ei vain jaksa. Nykyinenkin maailma on riittävän kauhea.
Tuosta lapsen viemisestä tällaiseen paikkaan. Mulla oli omat juurikin varmaan 4 ja 6-vuotiaat pojat mukana Haniassa, ja kävimme Arkadin luostarissa, missä ottamaanit ja vastarintaliikkeen jäsenet taistelivat vuonna 1866. Tappion ollessa väistämätön 639 naista ja lasta sekä 325 miestä päättivät sytyttää ruutivaraston palamaan ja kuolla myös itse räjähdyksessä.
Emme me mitenkään tätä lapsille selittäneet. Yhdessä kappelissa oli kasoittain pääkalloja ja muita luita kasassa. Sitä lapset vähän ihmettelivät, mutta sanottiin vaan, että se on hauta. Se onneksi riitti.
Kiitos Anna!
Ymmärrän fiiliksesi, pahuutta on kaikkialla ja käyminen ”pahanpesässä” on kuitenkin lopulta jokaisen oma asia.
Nämä paikat kuitenkin kiinnostavat ihmisiä ja näköjään myös niin paljon, että lukevat myös suurella mielenkiinnolla paikoista kirjoitettuja tekstejä.
Tämä on kyllä ehdottomasti paikka jossa haluan käydä. Vaikka historia onkin synkkä ja surullinen, jotenkin tunnen, että on opettavaista pitää nämä paikat avoimena kävijöille. Ehkäpä joku päivä ollaan tällä suunnalla.
Kiitos Paula!
Todellakin, ei tuolla iloisia ihmisiä näe. Mutta on todellakin tarpeellista, että paikat pidetään olemassa ja samalla muistuttamassa menneistä hirveyksistä uusia sukupolvia.