*Elokuva nähty pressinäytöksessä
25.12. Elokuvateatterit kautta maan täyttyvät entisten nuorten sifonkihuiveista sekä kilisevistä rannerenkaista, kun Mari Rantasilan ohjaama Levoton Tuhkimo valloittaa valkokankaat.
Elokuvan juoni lyhyesti
Suomalaisen popkulttuurin suurimman fani-ilmiön 80-luvulla synnyttänyt Dingo-yhtye ja sen keulakuva Pertti ’Nipa’ Neumann on vihdoin saanut oman elokuvan.
Levoton Tuhkimo -elokuva kuvaa Dingon nopeaa läpimurtoa, huippuvuosia ja äkillistä romahdusta. Se sukeltaa myös Neumannin henkilökohtaiseen elämään Dingo-manian keskellä.
Elokuvassa musiikki on keskiössä, jonka lisäksi elokuva käsittelee sukupolvien välistä sidettä sekä hyväksynnän ja hylkäämisen teemoja. Vaikka elokuva perustuu tositapahtumiin, se on fiktiivinen.
Tosielämässä Dingo teki lukuisia jättihittejä kuten Levoton Tuhkimo, Sinä ja minä, Nahkatakkinen tyttö ja Autiotalo. Lisäksi yhtye keikkaili ympäri Suomea loppuunmyydyillä areenoilla ja keikkapaikoilla. Viisikko ehti nauttia suosiostaan vain muutaman vuoden ennen kuin se hajosi, jättäen ikuisen jäljen suomalaiseen populaarikulttuuriin.
Totta, tarua ja kylillä kuultua
Voi tätä nostalgian määrää, mitä elokuva sai minussa aikaiseksi. Pääsin nimittäin 80-luvulla henkilökohtaisesti kokemaan Dingo-huuman lähietäisyydeltä kun yli puolet yläasteen tytöistä oli hurahtanut Dingoon. Ja ne loput olivat hevareita… Ja kyllä, myös minun ensimmäinen LP-levyni oli Dingon toinen julkaisu, Kerjäläisten valtakunta. Lähdin siis uteliain mielin katsomaan Levoton Tuhkimo -elokuvaa.
Jokaisella meistä on omat, mutta hatarat mielikuvansa, kasarilla tapahtuneesta. Niitä ovat muokanneet niin media kuin oma ystäväpiirikin. Levoton Tuhkimo -elokuva tarjoaa hieman toisenlaisen lähestymiskulman aikansa ilmiöön. Elokuvassa tehdään aikahyppyjä Nipan lapsuuteen 1970-luvulle, nuoruuteen 1980-luvulle sekä aikuisuuteen 2020-luvulle. Täysin kasarileffa tämä ei siis ole.
Vasen jalkasi hakkaa rytmissä musiikin
Levoton Tuhkimo on ensisijaisesti ihmissuhde-elokuva, höystettynä Dingon musiikilla joka välillä meinaa saada pyllyn irti elokuvateatterin istuimesta ja kurkun suoralta laulua aikaiseksi (jouduin oikein pidättelemään alkavaa mylvintää…). Pääosassa on itseoikeutetusti Pertti “Nipa” Neumann ja hänen vaikea isäsuhteensa, Nipan ja tyttöystävän Marikan suhde sekä bändin väliset kemiat.
Elokuva näyttää hyvin kuinka kolmessa vuodessa bändi nousee raketin lailla tähtiin ja tulee yhtä nopeasti alas pohjamutiin. Siinä välissä nautitaan ehkä kliseisestäkin “rock n roll-elämästä”.
Elokuva on tasapainoinen kokonaisuus fiktiota sekä erilaisia taltioita Dingon matkan varrelta. Porin murre on mainio lisä ja korostuu entisestään kun keskustelua käydään Lasse Norreksen eli Elias Salosen kanssa.
Elokuvan äänimaailma on hieno yhdistelmä Dingon musiikkia kehystettynä uudella taustamusiikilla. Muuten, taustamusiikki on sävelletty samoille instrumenteille, joita Dingon levyillä on käytetty. Puvustus, meikit ja lavastus on sitä itseään, niin kasaria kuin olla ja voi (hyvässä ja pahassa)!
Elokuvan näyttelijäntyö on vahvaa, erityisesti Pepe Laaksosta esittävä Alvari Stenbäck on hahmona tosi symppis! Krediitit myös Nipan isää esittävälle Kris Gummerukselle joka roolissaan on uskottavan ankara.
Elokuvan juoni pitää otteessaan katkeraan loppuun asti. Jos kajalit olisivat olleet silmissä, ne olisivat lopussa valuneet pitkin poskia… kuin silloin kasarilla konsanaan!
Pituus: 88 min.
Elokuvan on ohjannut: Mari Rantasila. Käsikirjoitus: Hanna Leivonniemi.
Näyttelijät: Saku Taittonen, Alvari Stenbäck, Mauno Terävä, Samuel Kujala, Emil Kihlström, Valtteri Lehtinen, Ronja Keiramo, Elias Salonen ja Reino Nordin.
*Otsikkokuva: Hanna-Maria Grönlund.
Vaikka itse olen hieman väärää ikäluokkaa ja tavallaan turhan nuori, jotta tosissaan ymmärtäisin, mistä Dingossa on kysymys, niin eiköhän tama tule kuitenkin katsottua. Toisaalta, muutama tyyppi on tullut jopa tavattua.
Kiitos Mikko! 😀