Santa Monica, USA
Baywatch-tyttöjä, sinisiä aaltoja, pilvetön taivas ja kauniita ihmisiä, siitähän Kalifornia on kuuluisa. Ja mitä löysimmekään kun Santa Monicaan pääsimme: harmaa taivas, pientä tihkusadetta, kylmä, tumma meri, tyhjät ja lukitut rantavahtien kopit sekä kourallinen turisteja kävelemässä rantabulevardia. What??
Tämä ensimmäinen Jenkkimatkani on murskannut populaarikulttuurin mieleeni juurruttamia mielikuvia, yksi toisensa jälkeen alas. Ja ehkä oli jo aikakin!
Kuten Las Vegasin turinassa kerrottiin, vierailemamme huhtikuu oli yksi alueen kylmimmistä ja se kyllä näkyi myös täällä rannalla. Muutama lapsi oli rantavedessä varpaillaan, vaatteet päällä, mutta kaikki muut lokkeja myöten pysyivät merestä poissa. Poissa olivat myös ikuista rusketusta vaalivat, mutta myös muskeleitaan urheilutelineillä pullistelevat paikalliset.
Kävelimme Santa Monica promenadea aina Venice Beachin alkuun asti. Ja kukas se sieltä vastaan luisteli, nimittäin monessa elokuvassa ja lukuisissa turistien otoksissa esiintyvä ja kitaraa soittava monitaituri Harry Perry. Hän myi CD-levyjään sekä t-paitoja kouralliselle turisteja, jostainhan se taala on vaikeinakin aikoina hankittava. Itse musiikin soittamista emme valitettavasti päässeet todistamaan.
Yleisesti ottaen Santa Monicassa ja rannan tuntumassa talot ovat isoja ja hyvässä kunnossa. Näkee, että joillakin sitä massia tässä maassa on. Vastakohtana sille, että Santa Monicaan tullessa, tien varsilla näkyi aivan tavallisen näköisiä ihmisiä pahvilappujen kera, joissa kerjättiin maitoa lapsille. Kontrastit ovat melkoiset.
Kuljimme promenadea takaisin yli 100-vuotiaalle Santa Monican Pierille. Kannattaa muuten lukea hyvin toteutettu laiturin historiapläjäys tuolta nettisivuilta. Mukana on mm. ihania, nostalgisia mustavalkovalokuvia. Sekä kertomus siitä, kuinka pinaattia ahmiva Kippari Kalle, liittyykään laiturin historiaan.
Laiturihan on tv:stä tuttu, lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja on täällä vuosien saatossa kuvattu. Esimerkiksi Amazing Racen viiden kausi starttasi täältä.
Laiturilta löytyy niin huvipuistolaitteita, ravintoloita, peliluola kuin erilaisia esiintyjiä trubaduureista taikureihin. Perinteinen karuselli on vuodelta 1920. The Pier on aina auki, mutta laiturilla olevat huvittelupaikat eivät ole, joten kannattaa tarkistaa aukioloajat etukäteen.
Kiva yksityiskohta on sisältä löytyvät vanhat ennustuskoneet, jotka kertovat kolikon pudottamisen jälkeen, mikä sinusta tuleekaan isona. Minulle kone ennusti niin näyttelijättären kuin perijättären rooleja. Niitä odotellessa. 🙂
Laiturilla oli hiljaista, yksi herra hienoissa vaatteissaan nukkui suljetun ravintolan portailla, nähtävästi pitkäksi venähtäneen illan jälkeen. Paikallisia miehiä oli kalastamassa pikkusinttejä laiturilta sekä pari trubaduuria viihdytti laiturilla kulkevia ihmisiä coverkappaleillaan.
Huvittelukeskus oli nyt nähty ja jatkoimme matkaa Hollywoodin Walk of Famelle.
Mitähän siellä on odotettavissa?
Vuodenaika ja keli vaikuttaa niin valtavasti rantakohteissa siihen, millaisen jäljen se mieleen jättää, ainakin omalla kohdallani. Joskus jopa tuntuu, että sää näyttelee vähän turhankin isoa roolia siinä, millaisena paikka näyttäytyy. Tässä tilanteessa toki kun paikka pääsääntöisesti aina telkkarissa näyttäytyy aurinkoisena ja ihmisiä kuhisevana ja sitten päätyy katselemaan sitä autiona ja harmaana, tulee ehkä jopa vähän huijattu olo. Toisaalta, ehkä se on ihan hyvä välillä päästä toteamaan, että kaikki ei ole aina sitä, miltä elokuvissa näyttää! 🙂
Juuri näin, aina ei elämä ole sellaista kuin miltä tv:ssä näyttää. Mutta nyt ainakin on nähnyt jotakin, mitä ei normaalisti näe… 🙂
Me käytiin Losissa syyskuussa ja me nähtiin tuo loisto auringonpaisteessa 🙂 Upea mesta, mutta hullua se tuloerojen kontrasti Santa Monican ja Venice beachin välillä..
Lucky you! 🙂
Siellä päin maailmaa, rikkaat ovat todellakin rikkaita ja köyhät köyhiä.
Ja minä kuuluin aikoinaan niihin köyhiin, mutta yhdessä suhteessa olin onnellinen: sää oli kyllä parempi kuin sinulla nyt. Pinaatti on kyllä hyvää.
😀
Hauska tunnelmointitarina 🙂 Otsikosta tykkäsin myös!Ei taida isossa ja ihmeellisessä Amerikassa meno ollakaan aina niin ihmeellistä ja isoa.
Kiitos kommentistasi! Niin, eiköhän jokaiseen kaupunkiin mahdu niin isoja kuin pieniäkin hetkiä. 🙂
Pakkohan se oli valita tämä postaus tarjotuista vaihtoehdoista, kun Santa Monica oli kotimaisemana viime syksyn! Tuo vanha karuselli on ihana, ja puisen laiturin tuoksusta tuli aina mieleen Lintsin vuoristorata. Pari kertaa kävelin Veniceen asti, ja matkalla tuli kyllä vastaan mielenkiintoista ja ihanan värikästä porukkaa 😀 Yksi suosikkijuttuni oli myös katsella rannalla olevia akrobatia-, nuorallakävely- ym. treenejä, joissa näki huikeita taitoja. Törmäsin tähän Harry Perryynkin, mutta ei mulla ollut aavistustakaan että hän onkin tunnetumpi heppu! Silloin hän soitteli kitaraa 🙂
Kiva kuulla muiltakin paikan päällä käyneiltä kuulumisia Santa Monicasta! 🙂
Olin viime toukokuussa Santa Monicalla kolmisen päivää ja samaan ilmiöön törmäsin minäkin. Kylmää ja tuulista. Venice beach piti käydä kanssa katsomassa, se on sitten ihan eri maata kuin Santa Monica, tarjolla mm höpöheinää ja hippimeininkiä. Kummastakaan paikasta ei vaan löytynyt yhtään paikkaa, missä olis nähnyt lätkän MM-kisoja, ne kun tuli aamuvarhaisella ja Kaliforniassa ei juuri lätkäfaneja ole.
Kiitos kommentistasi!
Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Se on kumma miten mieliin on saatu iskostettua, että Kaliforniassa aina paistaa aurinko.
Ainakin niissä elokuvissa 😉